Nyt kun saatiin talvikengät jalkaan ja polle kuntoon niin lumet lähtivät ja kurakelit tulivat tilalle. Tämä tuli todistettua eilen, kun poistuimme tallin pihasta maastoilemaan. Tietkin olivat aivan kamalassa kunnossa, joten eihän siellä voinnut kuin kävellä ja sattunnaisesti ravata pieniä pätkiä.
Voku ei ollut ihan niin pöllö kuin olin ajatellut sen olevan, koska onhan se seisonut jo kohta viikon ja energiaa on tuntunut kasaantuvan. Tallilta tuli semmoinen info, että ruuna on hieman rihunut tuossa sisälle otossa. Kun Voku on opetettu menemään sisään vapaana ja siitä omaan karsinaan tai suoraan käytävälle, eikä homma ole aikaisemmin tuottanut mitään ongelmia ennen nyt tätä. Mutta nyt sille oli tullut jokin nuoruuden villitys ja se oli hyppinyt itsekseen pystyyn pitkin pihoja ja vänyt semmoista pukki rallia, että huhuhh, mutta lopuksi oli kuitenkin kiltisti sitten kävellyt talliin odottamaan vuoroa jalkapyykille.
Joten maastoon lähdin tietyllä varaukselle, että perä voisi lentää vähän hurjemmin, mutta yllätyksekseni ruuna kävi vähemmän kuumana kuin olin ajatellut. Laukoissa se tietysti yritti kovasti lähteä viemään ja semmoista perusvokua, mutta muuten jaksoi kävellä ja ravailla hiljaa. Patsi sitten tietysti koti suoralla kierrokset tahtoivat nousta ja oli pakko steppailla pitkin tietä. Näin, että oja alkaa lähestyä uhkaavasti joten painelin pohkeella, että mennäänpäns toiseen suuntaan, mutta eihän Voku nyt toiseen suuntaan voinnut mennä. Joten seuraavaksi kuului whomps ja me oltiin ojassa, molemmat märkinä ja minä paasasin Ruunalle: " on se kumma, että sina saamarin juustopää et sitten ole viiden vuoden aikana oppinut minua kuuntelemaan. Koska JOS sinä kuuntelisit me ei oltaisi tällää saamarin ojan pohjalla." Tämän lopetettuani kiivettiin ojasti ylös ja jatkettiin matkaa kotiin päin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti