Mitä meille kuuluu ? No ei oikeastaan paljon mitään...

Tuohon lauseeseen pystyy tiivistämään viime aikaiset kuulumiset. Voku on edelleen saikulla ja tällä kertaa syynä on kipeytynyt takakinner. Kaksi viikkoa ratsastuskieltoa, joten liikutus on täpahtunut joko narun perässä kävellen tai sitten perähevosen roolissa. Kinnertä olen ahkerasrti yrittänyt hoitaa ja tulokset ova onneksi olleet positiivisia. Pikku hiljaa kumminkin alkaa takaraivossa kiristämään, kun ei pääse heppasen kanssa mitään oikein tekemään ja koko ajan joku paikka hajoaa. Hattua nosta niille hevosenomistajille, joilla on jalkavaivaisia tai muuten vikaisia hevosia, sillä niiden hoito ei ole mitenkään helppoa. Ja sitten on tännekin kirjoittelu jäännyt, kun päivät on aina samanlaisia hepan kanssa ei tehdä mitään ja itse en enää töiden jälkeen jaksa tehdä muuta kuin istua sohvalle johon yleensä hyvin nopeasti nukahdankin tai sitten heitän salikamat päälle ja lähden nostelemaan puntteja. Mulla oli vielä kaiken lisäksi hirveän hyvät ja huolelliset treenis suunitelmat miten valmistaudutaan, mutta luontoäiti kävi ja pyyhki ns. perseensä niillä, mutta onneksi sunnitelmia voi aina muuttaa. Vokulla om vielä näillä näkymin viikon ratsastuskielto, jonka jälkeen Mari tulee sen taas hoitamaan ja sitten katsotaan, miten arki jatkuu. Voku ei ole kyllä pistanyt pahaksi ylimääräistä lomaa, jonka aikana on voinut hyvin kerätä rusketusta ihanassa kevät auringossa.

 Perähevosen roolia ruuna pääsi ensimmäisen kerran tiistaina. Edellisestä kerrasta on tainut kulua jo muutama vuosi. Raukkaa rupesi hermotuttamaan heti kättelyssä, kun edessä oli yksi tallin hitaimmista tallustelijoita nimittäin Ahkera poika. Kuitenkin rauhaantui melko nopeasti, mutta sivusilmällä seuratessani huomasi kyllä kuinka miestä ketuttu kävellä luputtaa perässä. Puolessa välissä matkaa ruuna alkoi tasaiseen tahtiin provosoida ahkeraa poikaa, jotta tämä lähtisi ravaamaan. Sain todestaa perässä hinautumista, siksakkaamista puolelta toiselle sekä kaltereita järsimistä, mutta etuputte ei reagoinut takaosaston raivareihin. Ensimmäinen kerta varmaan ikinä, kun poika joutui kävelemään koko matkan mukisematta, mitä tekee toisinaan tuolle skitsolle ihan hyvää. Seuraavana päivänä sain sitten taas villityksen ja tarttua kameraan. Mikä taas tiesi lisää kuvia Vokusta, ihan kuin niitä ei olisi jo tarpeeksi. Ruunaa hieman ihmetytti, kun metsästin sen tarhasta ja aloin pesemään shampoon kanssa, mitään ei oltu tehty. Kuvaamiseen sain avustusta sillä äitini lupasi tulla narun jatkeeksi, ajatuksen tasolla homma kuulosti korvaani loistavalta. todellisuudessa se oli kaikkea muuta. Äiti ei saanut ruunaa seisomaan kunnolla eikä mistä kummemmin huvittanut poseeratakkaan jos nyt sitä lähdetään. Saatiin me lopulta muutama hyvä kuva, jotka voi tänne blogin puolellekin laittaa.  Huomaa kyllä miten kesä karva alkaa meilläkin näyttäytymään sillä poika alkaa olla jo melkein tummanruskea verratuna viime rakenne kuviin verrattuna. Onneksi, koska mä jo ehdin pelästyä, että me ei saada ikinä hienoa kesäkarvaa. Kuvista varmaan huomaa, että me ollaan kipeästi kengityksen tarpeessa, mutta uskokaa niin on moni muukin meidän tallin hepoista, kun on 21 hevosta ja 1 kengittäjä niin yritin sitten ovelasti kiilata jonon eteen kärpylän kanssa. Ainoa vaan, että isäni vihaa kengittää ruunan takapäätä patellasyndrooman takia, joten sitä venytetään niin pitkään kuin mahdollista. Kesä kengitystä meillä on kahdenlaista, joko kokonaan kesäkengassä tai sitten niin, että etupää on kesäkengässä ja takapäähän lyödään kiintohokit, milloin ruuna saa esteillä paremmin maanpinnasta kiinni ponnistaessa ja kurveissa. Postaukseen tungen niin paljon kuvia kuin vain voin ja nähdään mahdollisimman pian täällä blogin puolella ja toivottavasti myös on silloin terveenä :)

Ahkis etuputtena :)

Testiajoa

Jaa täytyy myöntää, että mä oon niitä ihmisiä, jotka vihaa Suomen ilmastoa ja varsinkin Suomen kevättä ! Välillä on aivan ihania ilmoja ja tarkenee jo melkein kesävaatteissä ja toisinaan taas on pakkasta niin paljon, että mua paleltaa. Onneksi aurinkoisina päivinä huomaa, että hepat oikeen nauttii ulkona olosta tai ainakin meidän tallin tammat yrittävät ottaa kaiken D-vitmainin minkä saavat ja pienet kauneusunet siinä samassa sopii oikein hyvin. Tänään me sitten päästiin testaamaan meidän uusi Albioni, joka tuli viime viikolla. Ollaan satulalla vain maastoitu sillä Outi suositteli ensin kävelytystä, jotta villat asettuvat paikalleen. Myönnän minua jännitti ihan hirveästi lähteä taivuttelemaan ja kouluilemaan ruunan kanssa, sillä viimeksi maastolenkin alussa olis käynyt hieman kokeilemassa ja se ei mennyt kuin saduissa voin sen myöntää. Ruuna oli vastentahtoinen ja jäykkä, joten luovuin ideasta ja jatkoin mammailua maastossa. Matka sänkkärille kestää noin 15 min ruuna oli koko matkan rauhallinen ja rento, mitä nyt metsäkoneiden kasaamat puukuormat olivat hirveän pelottavia. Aluksi kävelytin Voku pitkillä ohjilla pitkin peltoa, jolloin kameran jatkeeni pystyi asettumaan sopivaan paikkaan. Ohjat kerättyäni aloitimme ihan helpoista jutuista pystähdyskiä, peruutuksia ja kaiken kokoisia ympyröitä. Ruuna oli kuin olikin hieman tahmea alussa, jota kyllä osasin odottaa sillä meidän päivämme olivat täyttäneet maastoilut ja jarrukärreillä kruisalu. Positiivista kuitenkin oli, että pohje näytti menevän melko hyvin läpi. Tämän asian kanssa ollaan käyty hiljaista sotaa koko talvi, lähinnä tuo oikea pohje ei ole mennyt kunnolla läpi, kun taas vasen menee ehkä hieman liiankin hyvin. Nyt kuitenkin molemmat menivät hieman hitaasti, mutta varmasti läpi. Oikeaan kierrokseen Voku meni paremmin kuin vasempaan, mikä oli oletettavissa sillä oikea on sen ja minun vahvempi puoli.

Tältä näyttää meidän uusi Albioni ja voin kertoa, ettö oli joka pennin arvoinen

Ravissa tehtiin ihan näitä samoja perusjuttuja, ainoastaan Vokulla oli hieman virtaa eikä rauhoittumisesta meinannut tulla aluksi mitään. hetken sinkoiluaan poika kumminkin malttoi taas keskittyä kouluputtena olemiseen ja yllätti minut täysin, vaikkakin oli hieman jäykkä suusta ja muualta niin silti esitti hyviä pätkiä ravitaivutuksissa. Vertyessään ruuna tuntui aina vain paremmalta ja paremmalta, mikä taas toi hymyn minun silmiini. Ehkä tässä harmaassa maailmassa olisi sittenkin toivoa tai edes pieni väri pilkahdus ? Kokeilimme myös muutamaa nostoa, mutta jotenkin laukka takkusi hirveästi, jolloin ajattelin jättää sen kokonaan pois ja lopettaa, kun molemmilla oli vielä hyvä mieli. Kotimatkan aikana Voku käveli ja pärisi rentoutuneena ja hyvinki itseensä tyytyväisenä, kuten yleensäkkin. Illalla saikinki sitten kuulla vielä lisää hyviä uutisia, sillä äitini soitti minulle ja kertoi, että he olivat isäni kanssa ostaneet viidennen hevosen meille ! Tämä hevonen on ollut meilä reenissä jo vuoden päivät ja sattumoisin Vokun vanha tarhakaveri Aspila. Joten nyt meidän kaviokkaaseen perheeseen kuuluu Voku, Unto, Stella, Sanni sekä nyt Api. Sori, että postaus jää hyvin koruttomaksi tekstin osalta, mutta paikataan sitä kuvien määrällä.

Naiset nauttii auringosta

Ensimmäinen tämmönen kuva sitten tuli kans otettua ja raiskattua kuvankäsittely ohjelmalla, jotta saatiin näkyviin

Miten tulee käyttäytyä ?

Tässä haasteen ohella voisi ihan oikean postauksenkin vääntää. Ja jotenkin tuli hirveä kirjoitus into, mutta juttuahan tallilta ei kovinkaan paljon ole niin ajattelin kokeilla raapustaa oikean mielipidekirjoituksen näin Aprillipäivän kunniaksi. Idea tähän postaukseen lähti eilen, kun olin kaunista poikaa ajamassa ja oltiin sitten asfalttitien reinassa hiljaa käpsyttelemässä ja vastaan tulee upouusi audi hirveää vauhti. Silmämääräisesti huomasin, että ylinopeutta autolla oli ks. tiellä on 60 km/h, mutta tämä saksan ihme paineli ainakin 80km/h. itse kerkesin juuri kerätä ohjat tuntumalle, kun auto suhahti meistä ohi ja kolmivuotiashan pelästyi, jonka seurauksena käytiin sitten hieman ojan pohjallakin. Episodin jälkeen käännyin kärryillä ympäri ja näytin törkeästi kansainvälistä käsimerkkiä sekä kirosin itsekseni, tosi audikuski tuskin ehti elettäni nähdä. Joten ajattelin, että voitaisiin käsitellä hieman tuota liikenne käyttäytymistä sekä ratsukon että autoilijan näkökulmasta.

Minulle on opetettu jo pienestä pitäen, miten hepan kanssa liikutaan maastossa ja mitä tulee tehdä, kun auto tulee vastaan. Mennään jonossa oikeassa reunassa ja vetäjähevoseksi semmoinen kaveri, joka ei pelkää pikkujuttuja. Vaikka joskus saatamme ratsastella rinnakkain leveällä hiekkatiellä, mutta heti auton huomatessa, joku huutaa, että kompanja järjestäytykää tai muuta vastaava, jolloin kaikki automaattisesti jonoutuvat. Itse myös pidän erittäin tärkeänä autoilijoiden kiittämistä, kun he ymmärtävät, että heidän on hyvä hidastaa ratsukon lähestyessä. Tällöin ainakin itse morjestan ja hymyilen kuljettajalle, jolloin hän ei ehkä ajattele meitä tientukkeina tai vertaa meitä mautoihin. Ja usein kuskit myös hymyilevät ja moikkaavat takaisin, jolloin vuorovaikutus on molemmin puolinen. Helposti kuulee kuinka ratsastajat syyttävät, että kaikki on autoilijoiden vika, kun he eivät tee sitä ja tätä. Tätä en kyllä allerkirjoita, sillä ratsastaja kantaa puolet vastuusta ohitustilanteessa. Valituksen kyllä ymmärrän, jos on toiminut oikein eli mennyt tien reunaan tai jopa väistänyt sivutielle eikä auto vieläkään hidasta ohittaessaan. Jokaisen ratsastajan on myös ajateltava onko hänen hevonen maastovarma ? Kannattaako sillä lähteä vilkkaantien sivuun vai kannattaisiko suosia tallin lähellä kulkevaa metsäpolkua ? Ja jos mahdollista ota maastoon aina kaveri sillä se helpottaa heppasi oloa varsinkin, jos on sellainen kuin Voku eli ottaa kierrosta autoista jotka eivät hidasta. Tällöin kaveri luultavasti rauhoittaa tilanteen jolloin tapaturma riski hieman pienenee.  Itse ainakin harkitsen noita asioita, kun lähden jollain muulla kuin omallani maastoon. Sekä syksyisin muistakaa laittaa heijastimet maastoillessa, sillä ne ovat halpa henkivakuutus pimeällä. Omasta kokemuksesta voin kertoa ! Tällöin autoilijat näkevät teidät pidemmältä matkalta ja osaavat valmistautua ohitukseen. Myöskään se kansainvälisten käsimerkkejen näyttäminen ei ole ehkä paras mahdollinen vaihtoehto, mutta on minusta oikeutettu siinä kohtaa, jos auto ei hidasta ja vetää kyljestä ohi. Eihän se keskari ketään tapa eihän ? Ja jos sen näyttää hieman piilossa niin autoilija ei välttämättä näe sitä, mutta sinulle tulee hyvä mieli.

Ja sitten tähän toiseen näkökulmaan mihin ei olla oikein saatu kunnolla muutosta eli autoilijat. En kiellä etteikö maailmassa ole niitä kuskeja, jotka ajattelevat hevosta, ratsastajaa ja itseään hidastamalla. Suuri kiitos ja kumarrus heille, mutta kun niitä ei aina ihan joka paikasta löydä. Usein kuulen, että hevosta ja hirveä verrataan keskenään. Tällöin vastaus yleensä on, että hirvi on paljon vaarallisempi kuin hevonen sillä sillähän on ratsastaja, joka kontrolloi sitä. Onhan se asia noinkin, mutta ajatteleppa tätä, kuinka usein olen törmännyt hirveen ? Entä hevoseen ? Hirvien kulkua isoilla teillä on pyritty rajoittamaan hirviaidoilla ja ties millä, mutta mikä rajoittaa ratsukon liikkumisen tiellä ? Joten hyvät autoilijat kuvitelkaapa tämä. Ajat autolla sinulla on kova kiire ja näet ratsukon tiellä. Ajattelet ettei sinun tarvitse hidastaa vauhtia, koska kyllähän tuon tytön pitäisi heppansa hallita. Mutta mitä jos hevonen pelästyykin uuden mersusi moottorin ääntä ja äkkiä huomaatin, että jokin jysähtää konepelillesi. Seuraavaksi heräät sairaalasta ja sinulle kerrotaan, että hevonen ja ratsastaja menehtyivät törmäyksessä. Ajattele, että se ratsastaja oli jonkun lapsi ? Esimerkki oli ehkä hieman kaukaa haettu, mutta mahdollinen kolaritapaus. Voihan niitä sattua vaikkei kuljettajalle itselleen mitään käy, mutta hevonen ottaa kierrokset autosta ja ratsastaja esimerkiksi tippuu kyydistä. Jolloin tiellä on irralaan oleva hevonen. Ei sekään nyt kovin hyvä vaihtoehto ole. Hevonenhan on saalis eläin ja saaliseläimen yleisin reaktio on pako tällaisisaa tilantessa. Luuletko, että se vielä muistasi, että sielä kyydissäkin keikkuu joku, joten pitäkää varanne aina se ratsastajakaan ei pysty hevosta hallitsemaan, vaikka parhaansa yrittää. Ja ajatella itsekkin autoilevana ihmisenä, vaikka minulla olisi kuinka kiire niin hidastan aina hevosen kohdalla, sillä se ei vie minulta sen enempää aikaa kun liikenneympyrässä odottelu tai jopa vähemmän. Joten ensi kerralla, kun kohtaat ratsukon tiellä hidasta suosiolla varsinkin silloin jos ratsastaja viittoo sinua hiljentämään tai anna hänelle tilaa väistää sinua, jolloin kumpikin on tyytyväisiä.

Joten kun kumpikin osapuoli hoitaa oman osansa voimme yhdessä tehdä liikenteestä turvallisemman paikan niin ratsukoile kuin autoilijoillekin.

Tähän kuvaan on tiivistetty kaikki olennainen