Taivutaan kuin akrobaatit konsanaan

Sori, että kerkeän postaamaan vasta nyt, mutta koneeni ei suostunut yhteistyöhön eikä minulla kiinostus ruveta tappelemaan sen kanssa enää, kun aikaa oli mennyt jo noin 1,5 h . Mutta kuitenkin kuten viimeksi jo sanoin varasin naapurimme kentän kouluilua varten. En aio valehdella minua jännitti miten meille tuli käymään. Pelkäsin, että Voku olisi liian innoissaan keskittyäkseen tehtäviin ja juoksisi altani karkuun. Alkukäynnit saimme hyvin matkan taittaessa ( kentälle on noi 1.3 km meidän pihasta).Päästiin myös samalla koeajamaan uuet Hööksin ostokset ja täytyy myöntää, että mieheni näyttää hyvältä punaisessa. Sai myös kuvaajan mukaan ja pikästä aikaa videomateriaalia myös tänne blogin puolelle. Käynissä tehtiin hieman pääty ympyröitä ja pysähdyksiä. Vauhdikkuuden hallintaan olin laittanut ruunalle oli laittanut olympian varmuudeksi, mutta tässä kohtaa voisin sanoa, että kusin omaan aamukahviini sillä ruuna ei oli välttämättä sitä edes tarvinnut.  Suustaan Voku oli yllättävän hyvä, mikä luultavasti johtuu Marin hoidoista, mutta pohkeeseen reagointi olisi voinut kyllä olla hieman nopeampi.  Näiden tehtävien jälkeen mentiin vielä hetki keskiympyrällä, jossa taipuminen onnistui molempiin suuntiin tosi hyvin. Ravissa jatkettiin samoja tehtäviä ensin kevyessä ravissa. Poika tahtoi jopa olla hieman tahmean tuntuinen. Voku kuitenkin tuntui tosi hyvältä ja oli itse asiassa ihan kiva vaihteeksi kiva ratsastaa hevosta jota pitää pyytää eteenpäin ja ratsastaa kunnolla tehtävissä. Eikä vain keskittyä siihen, että heppa kaahottaa hullunkiilto silmissä pitkin kenttää ympäri. Harjoitus ravi tehtävät sujuivat hieman heikömmin, sillä omat lonkkani jumiutuivat ensimmäisen 15 minuutin aikana varmaan 20 kertaa ja pääsin venyttelemään niitä. Eli suomeki hevonen oli hyvä ja ratsastajasta voi olla montaa mieltä. Lopuksi sitten tehtiin vielä kolmikaarista kiumura uraa vai miksi sitä nyt oikein kutsutaan. sekin sujui yllättävän hyvin. Taipumiset olivat helppoja ja vaivattomia ja jotenkin hevonen tuntui tosi elastiselta ja rennolta.

Laukkaamisen aloitimme muutamalla nostolla, jotka nousivat hieman hitaasti eikä poikaa meinannut huvittaa oikein koko homma. Lopulta saatiin muutama nätti nosto, jonka käveltiin hetki jotta omat aivoni pääsivät vauhtiin kehittämään meille sopivia tehtäviä. Ajattelin, että voisinhan sitä kokeilla vaihtoja pitkästä aikaa. Aloitettiin vaihdot utrvallisesti kahdeksikkoa tekemällä. Aluksi Vokulla meinasi mennä jalat sekaisin, kun etupää vaihtoi, mutta takapää jäi jälkeen ( Mentiin oikeaan kierrokseen). Muutama melkein onnistunut vaihto tuli, jonka jälkeen Ruunan perä lensi ilmojen halki. Tämän jälkeen vahdoimme suuntaa, jolloin ruuna syttyi kunnolla. Vaihdot alkoivat sujua aina vain paremmin ja mamma oli niin ylpee pikku putestaan. Vaihtojen jälkeen mieleeni palautuin eräs kouluradan laukkatehtävä, joka tuotti meille silloin suuria vaikeuksia. Halkaisijalla piti jatkaa samaa laukkaa eikä sitä saannut vaihtaa. Voku muisti tehtävän ja suoriuduimme siitä omasa mielestäni hyvin sillä laukka tippui raville suunilleen samassa kohdassa kuin oli takoitus. Tässäkin kohtaa ruuna oli hyvin tuntuinen vaikka olikin "hidas".  Koska Voku oli niin hyvän tuntuinen ajattelin kokeilla laukkaväistöjä. Niitä ollaan tehty muutamia kertoja, mutta koskaan ei olla saatu ihan oikeasta väistöjä tehty. Eikä tälläkään kerrallakaan saatu ihan kunnollisia tehty, mutta omaan silmään sattui muutaman potentiaalinen askel aina silloin tällöin vilahtamaan, joten niihin olin ihan tyytyväinen. Näillä on hyvä valmistautua Ninan valmennukseen lauantaina, jolloin saan mukaani kaksi kuvaajaa, joten kuvia ja videoita on luvassa silloin.

Hummani hei se rahani vei sekä kaiken muunkin siinä samassa

Heips nyt on taas vapaat vietetty ja juhlat juhlittu, joten kerkeää tänne blogiinkin kirjoittaa hieman ehkä myöhässä. Mari tuli hoitamaan Vokun taas perjantaina ja ruuna saikin kuin sai puhtaat paperit ja liikutuskielto päättyi. Ainoastaan Mari huomautti, että Voku oli hieman hidas edestä. Ai niin sanoihan Mari myös, ettei ole koskaan nähnyt niin mustasukkaista hevosta kuin Voku. Silloin kun poika ei näe mua niin se on hiljaa ja kiltist paikallaan, mutta auta armias kun minä satun tulemaan talliin alkaa hirveä kaivaminen ja huomion hakeminen. Kaikista pahin varmaan on se, että Voku huomaa, että lähden ratsastamaan jollain muulla. Silloin alkaa karsinassa vatkaaminen, kaivaminen sekä hirnuminen. Ja rauhoittuu vasta kun on mun huomioni saannut eli sen, että olen siinä sen vieressä lässyttämässä tai istuskelemassa sen karsinassa. Joten onko teillä mitään kokemuksia mustasukkaisista hepoista ?  Hoidon jälkeen itse otin mersun alle ja lähdin suueen stadiin vierailemaan serkuillani. Matka sujui mutkattomasti aina kehä III:selle asti, siellä alkoi sitten itku raivari kun en ole aikaisemmin kehällä ajanut ja vaikka ajat normaali nopeuksia niin muorit hujahtaa ohi munakupeillaan. Lopulta pääsin kuitenkin perille ehjänä, mutta lievästi traumatisoituneena. Ja helsinkiin ei voi mennä ilman, että eksyy Hööksille. Ja voi vitsi miten sielä olis ollu kaikkea ihanaa mulle ja erityisesti ihanalle miehelle. Onneksi Henna oli hillitsemässä mua ja mun ostovimmaa ja lopulta mukaan tarttui uuden ratsarit, jotka äiti kylläkin hakkui nähtyään. Uusi kirkkaanpunainen kouluhuopa ja siihen sopivat pintelit, sekä uudet riimut. Samalla otin myös yhteyttä satulansovittajaamme ja kyselin olisiko hänelle tullut sopivaa estepenkkiä. Mutta tällä hetkellä meidän budjettiin sopivaa satulaa ei löytynyt, mutta ei huolta Outi lupasi lähteä metsästämään meille sellaista, että päästään taas hyppäämään. Huomiseksi päästään sitten hieman kouluilemaan naapurin kentälle sekä ensi lauantaina päästään ihan kunnon valmennukseen Ninalle. Plus että ollaan tässä viime päivinä tehty tarharemonttia. Päätettiin viimeinkin halkaista yksi trha puoliksi, joka tekee meille yhteensä nyt 6 tarhaa ja ulkoileminen helpottui puolella. Tässä kesän aikana pitäisi vielä laitella muutaman tarhaan pihatot ja muuta hieno säätöä, mutta niistä sitten kun ne alkavat rakentua.

Vokulla pääsin sitten eilen maastoilemaan ekaa kertaan kahteen viikkoon. Ruuna oli tottakai hieman energinen, mutta Merja ja Tyttö lähtivät viihdyttämään meitä mukaan, joten lenkki ei mennyt niin huonosti kuin olin odottanut. Alkumatka mentiiin hiljaa käpytellen jonka jälkeen alkoi Vokulla menojalka vipattaa, joten voitiin ravata. Valitettavasti Poika ei oikein tienyt mihin jalkansa laittaa, kun intoa oli hieman liikaa. Joten ampaistiin sitten matkaan kunnon singeriravilla.  Laukaakin otettiin ihan pieni pätkä, joka meni rauhakseltaan. Kotiinpäin tullessa Vanhusta rupesi kiukuttamaan vieressä kävelevä neiti, jolle piti sitten kiukutella ihan huolella. Tänään käytiin kanssa yksinään sooloilemassa maastossa. Meille meinasi tulla hirvikolari ensimmäisessä mutkassa, kun metsäsästä pöllähti pellonreunaan iso lehmä, joka ei tienyt mihin se oikein menisi. Ruunani ilme oli siinä kohtaa selvä " Äiti auta mä en haluu kuolta " " Äiti sä aina sanot et huolehdit musta, nii tee tolle sit jotain !!!" Onneksi hirvi sitten päätti palata metsään, niin me ei jouduttu turvautumaan hätäkeinoihin. Meilläpäin on nyt ollu hirveesti hirvijä tos ihan vieressä. Meinaa kolaroida äitin kanssa aamulenkilläkin. Toisaalta tosi paha lähtee pollen kans maastoo, jos tommonen jysähtää tielle samaan aikaan. Muuten lenkki meni ilman ongelmia, ravissakin Voku jopa rentoutui ja pidensi ravia, eikä minun perse parkani, joutunut kärsimään singeriravista. Voku on muutenkin nyt saannut uuden tarhakaverin 4-v suomenruunan Aarteen metsäsäjä. Pojat on tarhassa niin suloisia, kun molemmat on vähän tommoisia muuminmallisia kavereitä. Toivottavasti ne nyt vaan pysyy nätisti keskenään ilman, että tulee turhia naarmuja ja potkujälkiä.

Mitä meille kuuluu ? No ei oikeastaan paljon mitään...

Tuohon lauseeseen pystyy tiivistämään viime aikaiset kuulumiset. Voku on edelleen saikulla ja tällä kertaa syynä on kipeytynyt takakinner. Kaksi viikkoa ratsastuskieltoa, joten liikutus on täpahtunut joko narun perässä kävellen tai sitten perähevosen roolissa. Kinnertä olen ahkerasrti yrittänyt hoitaa ja tulokset ova onneksi olleet positiivisia. Pikku hiljaa kumminkin alkaa takaraivossa kiristämään, kun ei pääse heppasen kanssa mitään oikein tekemään ja koko ajan joku paikka hajoaa. Hattua nosta niille hevosenomistajille, joilla on jalkavaivaisia tai muuten vikaisia hevosia, sillä niiden hoito ei ole mitenkään helppoa. Ja sitten on tännekin kirjoittelu jäännyt, kun päivät on aina samanlaisia hepan kanssa ei tehdä mitään ja itse en enää töiden jälkeen jaksa tehdä muuta kuin istua sohvalle johon yleensä hyvin nopeasti nukahdankin tai sitten heitän salikamat päälle ja lähden nostelemaan puntteja. Mulla oli vielä kaiken lisäksi hirveän hyvät ja huolelliset treenis suunitelmat miten valmistaudutaan, mutta luontoäiti kävi ja pyyhki ns. perseensä niillä, mutta onneksi sunnitelmia voi aina muuttaa. Vokulla om vielä näillä näkymin viikon ratsastuskielto, jonka jälkeen Mari tulee sen taas hoitamaan ja sitten katsotaan, miten arki jatkuu. Voku ei ole kyllä pistanyt pahaksi ylimääräistä lomaa, jonka aikana on voinut hyvin kerätä rusketusta ihanassa kevät auringossa.

 Perähevosen roolia ruuna pääsi ensimmäisen kerran tiistaina. Edellisestä kerrasta on tainut kulua jo muutama vuosi. Raukkaa rupesi hermotuttamaan heti kättelyssä, kun edessä oli yksi tallin hitaimmista tallustelijoita nimittäin Ahkera poika. Kuitenkin rauhaantui melko nopeasti, mutta sivusilmällä seuratessani huomasi kyllä kuinka miestä ketuttu kävellä luputtaa perässä. Puolessa välissä matkaa ruuna alkoi tasaiseen tahtiin provosoida ahkeraa poikaa, jotta tämä lähtisi ravaamaan. Sain todestaa perässä hinautumista, siksakkaamista puolelta toiselle sekä kaltereita järsimistä, mutta etuputte ei reagoinut takaosaston raivareihin. Ensimmäinen kerta varmaan ikinä, kun poika joutui kävelemään koko matkan mukisematta, mitä tekee toisinaan tuolle skitsolle ihan hyvää. Seuraavana päivänä sain sitten taas villityksen ja tarttua kameraan. Mikä taas tiesi lisää kuvia Vokusta, ihan kuin niitä ei olisi jo tarpeeksi. Ruunaa hieman ihmetytti, kun metsästin sen tarhasta ja aloin pesemään shampoon kanssa, mitään ei oltu tehty. Kuvaamiseen sain avustusta sillä äitini lupasi tulla narun jatkeeksi, ajatuksen tasolla homma kuulosti korvaani loistavalta. todellisuudessa se oli kaikkea muuta. Äiti ei saanut ruunaa seisomaan kunnolla eikä mistä kummemmin huvittanut poseeratakkaan jos nyt sitä lähdetään. Saatiin me lopulta muutama hyvä kuva, jotka voi tänne blogin puolellekin laittaa.  Huomaa kyllä miten kesä karva alkaa meilläkin näyttäytymään sillä poika alkaa olla jo melkein tummanruskea verratuna viime rakenne kuviin verrattuna. Onneksi, koska mä jo ehdin pelästyä, että me ei saada ikinä hienoa kesäkarvaa. Kuvista varmaan huomaa, että me ollaan kipeästi kengityksen tarpeessa, mutta uskokaa niin on moni muukin meidän tallin hepoista, kun on 21 hevosta ja 1 kengittäjä niin yritin sitten ovelasti kiilata jonon eteen kärpylän kanssa. Ainoa vaan, että isäni vihaa kengittää ruunan takapäätä patellasyndrooman takia, joten sitä venytetään niin pitkään kuin mahdollista. Kesä kengitystä meillä on kahdenlaista, joko kokonaan kesäkengassä tai sitten niin, että etupää on kesäkengässä ja takapäähän lyödään kiintohokit, milloin ruuna saa esteillä paremmin maanpinnasta kiinni ponnistaessa ja kurveissa. Postaukseen tungen niin paljon kuvia kuin vain voin ja nähdään mahdollisimman pian täällä blogin puolella ja toivottavasti myös on silloin terveenä :)

Ahkis etuputtena :)