How could anyone ask for more?

Miten voi yksi maastolenkki poistaa ihmisesta näin paljon stressiä. Luoja ilman omaa hevosta oma pää varmaa hajoaisi. Mikään ei ole taas mennyt niin kuin piti. Ensiksi olen tulossa kipeäksi enkä pidä siitä tunteesta yhtään, koulu vie minulta mielenterveyteni tai siis se 10h matikkaa viikossa se minut oikeastaan tappaa. Kun piilo blondi ei vaan osaa laskea niitä laskuja. Tänään viellä kaverini piti tulla kokeilemaan Vokua, mutta ei sitten tullutkaan, joten jouduin heittämään suunnitelmat romukoppaan ja keksimään uuden.  Mieleni ei tehnyt tehdä mitään erikoista, joten jotenkin ajauduin varustehuoneeseen ja nappasin ainoastaa suitset ja päätin mennä ilman satulaa pitkästä aikaa.

Ja ai, että Voku oli taas tosi hyvä, tätä on tullut toistettua nyt jo monessa edellisessä postauksessa, joten ehkä ollaan taas menty ruunan kanssa eteenpäin. Toivotaan vaan ettei oteta sitten niitä kahta askelta taakse päin. Kahden päivän vapaa ei ollut tehnyt sille miteen vaan oli yhtä rento, kuin viime viikolla. Pääasiassa käveltiin ja laukattiin hiljaksiin, koska maastossa Vokun ravissa on tosi vaikea istua, viellä kun se saattaa ampuilla ympäriinsä, kuin aropupu. Nosti hienosti vastalaukankin kun pyysin, joten toivottavasti on huomenna terässä valmennuksessa. Kotiin päin tullessa pieni kipinä syttyi ruunan silmissä, kun lähestyttiin laukka suoraa. Ennen lähtä tanssahteli paikallaa ja oli lähdössä, joten olihan siellä viellä sitä minun villikkolastani jäljellä. Suora tultiinkiin vähän reippaampaa ja kotiin hölkättiin ihan hiljaa. Huomiseen valkaan on näillä näkymin tulossa kuvaaja ja hyvä kamera, joten materiaali on varmasti hyvää.  Loppuu tulee viellä kuvia tallilla, jotka pikkuveljeni innostui ottamaan.

Toinen ainakin nautti huuli lärpällään