Hiljainen ja mustiin pukeutunut helmikuu

Sitä tämä kyllä on ollut ! Takapakkia on tullut joka suunalta, ettei ole tehnyt mieli kirjoittaa montaa postausta samasta aiheesta, joten nyt sitten löysin aikaa laitaa kaikki asiat samaan postaukseen. Jotenkin tuntuu, että ns. Karma on tahtonut muistaa minua ja hevostani tässä helmikuussa jo hieman liikaa. Alku kuukausi meni itsellä sairastellen. Voku sai hiekanpostokuurinsa, joka on alkanut näyttää merkkejä positiiviseen suuntaa. Pojan vatsan ympärys on nimittäin pienentynyt. Kenkiä on irronnut ja lennellyt pitkin poikin kylää, joka on saannut isäni jo melkein riemastumis pisteeseen, varsinki ne kengät jotka lähtivät takajaloista.

Kenkä irtosi ja poika ei enää meinannu pysyä tolpillaan, joten mammakin pääsi urheilemaan vierelle

Satulaongelman takia ratsastus on ollut vähäisempää, sillä tallilla ei ole yhtään satulaa joka sopisi ruunalle edes hyvin. Mutta onneksi sain erään satulansovittajan kiinni ja hän lupasi tulla hätii nyt sunnuntaina, joten mitenkäs se sanonta menee " Hummani hei, se rahani vei ". Mutta pahin takaisku oli kuitenkin vasta edessä päin... toissa viikolla päätin sitten mennä ajelemaan Poikaa. Kaikki meni hyvin ruunalla oli hyvä paine ohjissa ja toimi muutenkin kuin vanha tekijä. Joten meinasin lisätä jarrukärreillä ajamisen viikko-ohjelmaan, jotta ruuna saisi takapäähän enemmän ponnistusvoimaa. Kotona poika oli letkuissa n. 30min. Nyt te varmaan mietitte, että missä se takaisku oikein on ? No se ilmeni vasta kun otin Vokun karsinasta pois. Jolloin huomasin, että toinen takajalka oli pois alta. Itkuhan siinä meinasi tulla, kun mittailin laaserin kanssa ja terve jalka sanoo 20 °c ja kipeä lähemmäs 30 °c ja jalka oli tuli kuuma. Rupesin sitten soittelemaan porukoille, jotka molemmat olivat ajamassa, että äkkiä kotiin ja tarkastelemaan jalkaa. Koska vuohisessa ei ollut pulssia isän kanssa epäiltiin, että poika oli kolhaissut jalkansa tarhassa riuhuessaan. Joten laitoin bäkkärin ja seurailin tilannetta.

Mikä paheni entisestään ruuna ei seuraavana aamuna kävellyt yhtään paremmin ja katseet kohdistuivat seuraaviin vaihtoehtoihin luukalvon tulehdus, jänne on reagoinut tai hankkari oli pamahtassa. Tässä kohtaa mulla alkoi stressikäyrät ja verenpaineet nousivat kattoon. Onneksi isi sitten sanoi että eläinlääkäri oli tulossa muutaman päivän päästä raspaamaan hampaita, joten en voinut muuta kuin pitää ruunaa letkuissa ja hoitaa jalkaa parhaani mukaan ennen tätä. No lopultakin se päivä koitti kun eläinlääkäri saapui tallille jalka oli tällä välillä osoittanut jo joitakin positiivisia merkkejä, kuten että se kesti ottaa painoa. Aluksi Vokulta katsottiin purukalusto, jossa ei ollut muuta kuin hieman korkeat takahampaat. Tämän jälkeen lääkäri vilkaisi jalkaa ja totesi, että tämä näyttää impparin alulta. Tässä kohtaa meinasi multa tulla itku ilosta, ettei mitään vakavampaa.  Mutsi nimittäin on maailman paras impparien parantaja ja tämä oli vasta alku joten ei mitään hätää. Tämä viikko menee sitten jalkaa hoidettaessa ja uusia satuloita odotellessa.  Jos sitten vaikka päästäisiin takaisin tuonne treeniareenoille.

Voku venailemassa purukalton tarkastusta